Viikonloppu oli täydellinen eiliseen asti. Ei helvetti mä sanon, miten mulla on aina näin saakelin hyvä tuuri parisuhteissa ja ihmisten kanssa kenestä oikeesti välitän? Ehkä se ei ole tuurista kiinni, vaan minusta itsestäni. Poikaystävä meni ja myönsi säädöt meidän suhteen alkuaikoina. Ok, no eihän niiden enää pitäisi vaikuttaa, mutta kun hän meni vannomaan henkeni puolesta, ettei
yhden säädön minun jälkeeni ollut muita. Juupa juu, kaksi muuta on jo tullut ilmi nyt viikon sisään. Tänään ja eilen olen vain itkenyt tai taistellut sitä vastaan. Tiedän ihan satavarmasti, että poikaystävä on muuttunut, ja että hän ei enää säädä muiden kanssa, mutta tuo helvetin valehtelu satuttaa niin paljon. Tämä sama rumba on käynyt nyt neljännen kerran. Joka kerta kun alan välittämään jostakin enemmän kuin paljon, tähänhän se sitten päätyy. Jos olisin Suomessa, asiat olisivat niin paljon helpompia nyt. Olen taistellut nyt toista päivää itseni kanssa siitä, että pitäisikö lähteä kotiin vai ei. Kerroin poikaystävällekin tästä, ja hän murtui ihan täysin. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena. Poikaystävä itki ja itki ja
polvistuikin anellen etten lähtisi. Hän sanoo olevansa pahoillaan, ja vihaa itseään sen vuoksi, että on pilannut jotain mitä ei ole ikinä ennen tuntenut, ja mitä ei kuulemma tule ikinä tuntemaankaan jos lähden.
Argh, mitä mä teen?
Syömisten kanssa olen melko ylpeä itsestäni. Koko viikonlopun eteeni on raahattu ties minkä näköistä ruokaa, tietenkin rasvaa tihkuvia kaikki, mutta olen vastustanut kiusausta. Kerran söin sipsin tai pari, mutta that's it. Eilen söin pari palaa pihviä, mutten pelkkiä vihanneksia. Tänään meinaan kuitenkin mättää hampurilaisen, mutta vähärasvaisen sellaisen, ihan vaan koska olen nainen ja kerran kuukaudessa tapahtuu jotain aivan äärettömän kivuliasta, ja sallin itselleni jotain herkkuja. Vaa'alla en kuitenkaan käy, ennen menkkojen loppumista.
I really hope I'm getting there. I'll get there.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti