En voi selittää miten yksinäinen musta on tullut täällä. Siis mä olen aina ollut sitä sorttia, että rakastan olla yksin, ja voisin istua yksin omassa huoneessani ties miten kauan ilman mitään omantunnontuskia. Kuitenkin täällä olen tajunnut mitä on olla yksin. Mulla ei ole täällä ketään. Poikaystävä, ja sen perhe. That's it. En kuitenkaan pysty puhumaan kenellekkään asioista. Poikaystävä vääntää vitsin kaikesta mitä sanon, poikaystävän perhe huolestuisi ihan liikaa kaikesta. Kotona edes äiti osaisi ottaa minut vakavasti ilman mitään suurimpia hässäköitä. Tottakai hän ylireagoisi kaikkeen äidilliseen tapaan, mutta sentään olisin kotona, ja hän voisi oikeasti nähdä mikä olo mulla on. Täältä käsin jos kertoisin hänelle syömisvammailuistani ja huonosta olostani, hän vain huolestuisi ja ei pystyisi tekemään lähes mitään muuta.
Vaikka miten yksinäiseltä musta tuntuu täällä, mun tekee silti mieli vaan makaa itekseni täällä meidän makuuhuoneessa. Vaikka silti, jos olen poikaystävän ja tämän perheen seurassa, olen siinäkin vähän niinkuin yksin, kun kaikki puhuu ranskaa, ja itse en ymmärrä mitään. Aina välillä poikaystävän äiti muistaa muistuttaa poikaystävää kääntämään minulle mitä he sanovat. No, tämä käännös on kahden sanan mittainen, ja se jää siihen. Sitten kysytään että olenko okei. "Ei, en ole okei. Haluan kotiin, haluan kotiin, missä ymmärrän mitä ihmiset sanovat, ja missä en oikeasti ole yksin ja vain tiellä." "Joo, olen mä, vähän vaan väsyttää."
Mulla on niin luuseriolo. En edes onnistu pudottamaan painoa. Eilen olin kolmen tai neljän aikaan syönyt vain 250kcal. No sitten kroppani päätti, että voisipas tästä pyörtyä. Juu, oli tosi kivaa tajuta loppujen lopuksi että poikaystävä mättää suklaata suuhuni. Ja myöhemmin tajuta, että seison kaupan kassalla, pähkinät, chiliriisikakut, ja kuivatut hedelmät kädessäni. Voi jumalauta. Illalla syötiin tortilloja. Ei, paino ei pudonnut yhtään eilisestä. No kappas, ihan yllätyin.
Aamupaino: 56kg
Eiliset kalorit: 950kcal
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti