Mut en tiedä enää itsekään ketä pelkään

Maanantai ja tiistai oli molemmat niin suuria floppeja syömisen kannalta, etten edes halua puhua niistä. Vaikka miten vannotin itselläni maanantaina, että tiistaina tsemppaan ja syön vain tarpeellisen määrän, eteen astui keksien leipomistalkoot, sekä itsetehdyt sämpylät. Jee ihanaa. Nyt tekisi mieli vaan itkeä, koska pelkään, että poikaystävän vanhemmat syövät kevyet sämpyläni. Olo on kuin kiukuttelevalla pikkulapsella. Samalla häpeän itseäni ja käytöstäni, mutta samalla haluaisin vain mököttää kaikille ja olla omissa oloissani. Keskiviikon illallinen on laskettu sadan kalorin sämpylän varaan! Mitä jos nuo kaksi sämpylää mitkä ovat jäljellä syödään? Syönkö sitten kaksi ja puoli paahtoleipää, jotka eivät täytä juuri ollenkaan? En halua syödä neljän juuston pizzakaan muiden lailla.

Postauksien aiheet tässä blogissa kyllä on yhtä risteilyä. Ensin sanotaan miten halutaan "parantua", ja sitten ahdistutaan ja sanotaankin toista. Eilen kirjoitin luonnokseksi, että nyt loppui kalorien laskeminen. Että se on turhaa ja tekee vain minulle huonon mielen. Tänään aamulla poistin tuon luonnoksen, koska haluan mä laskea ne kalorit. Haluan tietää paljon syön ja paljon kulutan. Suurinpiirtein. Keskustelin myös äitini kanssa eilen syömisistäni. Hän itse sanoi, että on huolissaan. Äitini ei ole nähnyt minusta uutta kuvaa varmaan puoleentoista kuukauteen, mutta silti sanoo, että on huolissaan. "Onneksi kohta tuut kotiin, ja pääset äidin kainaloon syömään suklaita ja pullia. Olet rakas, aivan sama mitä kokoa olet. Niin sen pitäisi olla kaikille, myös poikaystävälle." Äitini sai minut itkemään sanoessaan tuon. Poikaystävä on ollut aivan kamala minua kohtaan painoni ja kokoni takia, ja vaikka hän sanookin nykyään että menen liiallisuuksiin, ja että syön liian vähän, näen ettei hän ole aivan tosissaan. Eilen tehdessäni keksejä häntä varten, ja maistaessani minttusuklaata ja oikeasti todella vähän keksitaikinaa hän katsoi minua kuin tautista. Tiedäthän sen katseen, tarvitsetko sä nyt ihan oikeasti tuota? Pitäisköhän sun jättää tuo maistelu pois? Tiedän, että poikaystävä haluaa minun olevan laiha, ja että vartalossani ei olisi yhtään rasvaa jäljellä. Rintoja ja takapuolta lukuunottamatta siis. Kyllä mä poikaystäväni edes sen verran tunnen.

Olen käyttänyt tänään päiväni kävelemällä, sekä pidättelemällä itkua. Vaikka päivät kuluvatkin todella, todella nopeasti, eivät ne siltikään kulu tarpeeksi nopeasti. Vielä 13 päivää, ja pääsen kotiin. Alle kaksi viikkoa, ja saan jättää nämä murheet taakseni. Tiedän, että syömisvammailu seuraa minua Suomeen saakka, mutta siellä sentään omat vanhemmat tuntevat minut, ja hyväksyvät sellaisena kuin olen. Täällä saan suoraan sanottuna vittuilua poikaystävän vanhemmilta. Välillä syön liian vähän, välillä taas liikaa. Pitäisi kulkea sitä kultaista keskitietä, mutta minusta tuntuu, etteivät nämä ihmiset edes tiedä täällä missä se keskitie itsessään on. En todellakaan väitä, että itse tietäisin. Olen aina ollut kaikki tai ei mitään -tyyppiä, ja tulen varmasti aina olemaankin. Niin surullista kuin se onkin.

Nyt odotan, että poikaystävä olisi valmis lähtemään kaupoille. Odotan eniten sitä, että pääsen kävelemään vähän lisää, kuluttamaan olemattomia kaloreita. Tosiaan en ole tänään syönyt paljoa, onneksi. Tunnen itseni paremmaksi kun tunnen nälkää, vaikka mielialani on huomattavasti matalemmalla kuin syömisen ollessa suurempi. Mutta mielummin tunnen itseni apeaksi ja edes hieman ylpeäksi itsestäni, kuin valeiloiseksi peitellessäni itseinhoa ja pettymystä. Syömisen jälkeen tuohon valeiloon sentään olisi energiaa.

Olen aivan sekaisin. Olen tyytyväinen ja oikeasti onnellinen, koska pystyn tekemään ateriasuunnitelmia, ja oikeasti noudattamaan niitä. Samalla olen pettynyt, koska en yhtään edistä tätä paranemista niin. Mutta elämähän on valintoja täynnä, eikö? Itse valitsin tämän puolen, ja nyt on varmasti liian myöhäistä vaihtaa sitä. 

Kalorit tänään tähän mennessä: 238kcal (712kcal jäljellä HSGD-rajasta. Viimesiä muuten viedään! Tiistaina loppuu tämä turha dieetti. Ei nuo rajat oo oikeen koskaan estänyt mua syömästä enempää, koska harvoin olen edes noussut lähelle niitä)