Harhautus

Leivoin muffinsseja poikaystävän pyynnöstä, ja nyt mun pitää harhauttaa itteeni etten syö niitä. Ja innolla odotan kello neljän välipalaa ja illallista ja poikaystävän vanhempien painostusta. En ota suupalallistakaan. Inhoa kasvattaa entistä enemmän se, että tiedän tasan tarkkaan miten paljon noissa on sokeria, rasvaa, jauhoja, suklaata... Hyi.

Tein itelleni kyllä sellasta kaurahiutalejuttua, jossa oli makeuttamatonta kaakaojauhetta ja ei oikeestaan mitään "huonoa." Maistoin ehkä puolet siitä, ja hyi elämä maistu aivan puulta. Heitin loput roskiin, ja nyt harmittaa, että käytin kaloreita ihan turhaan. Ei niitä kaloreita tullut kuin ehkä 30, mutta silti. Epäonnistuminen tuntuu nyt vatsassa tosi vahvasti. Äh, odotan illalliseen ja syön oikeasti todella vähän. Eilen olin aivan täynnä sen porkkanakeiton jälkeen, ja vaikka se olikin pelkkää porkkanaa ja appelsiinimehua, minulla oli kamala morkkis. En halua enää tuntea sitä tunnetta. Onneksi huomenna saa palata "normaaliin" ruokarutiiniin, ja olenkin jo valmistanut itelleni huomisen meal planin ja muutenkin tekemistä jonka mukaan olisin liikkeessä suurimman osan päivästä. Jes.

Eiliset kalorit: 524kcal (-555kcal HSGD-rajasta)

Kalorit tänään tähän mennessä: 358kcal (hyi helvetti. 792kcal jäljellä)

Joo ja taitaa jäädä vaaka vielä paitsioon huomennakin, tiistaina uus yritys sitten! Ehkä. Mulla on vähän ailahtelevat mielipiteet tästä mun painosta ja laihdutuksesta. Välillä mulla on tosi, tosi hyvä mieli kropastani ja siitä miten paljon oikeasti olen laihtunut verrattuna nyt vaikkapa siihen viime uuteen vuoteen. Ostin elokuussa uudet farkut, ja nyt ne ovat minulle liian löysät vyötäröltä ja takapuolesta, vaikka alla olisi kahdet trikoolegginsit. Vanhat yöbokseritkin, jotka kiristivät takapuolesta ihan kunnolla, ovat nyt sopivat eivätkä kiristä ollenkaan. Kyllähän sen noin huomaa, miten on laihtunut. Mutta sitten katsoessa itseään peilistä ei tee mieli muuta kuin vajota maan alle. Ei tässä vartalossa ole mitään eroa. Sama löysä takapuoli selluliitteineen, samat hyllyvät reidet välillä hipovat ja välillä pysyvät nätisti erossa toisistaan. Sama vanha vatsamakkara nousee trikoolegginsien päälle. Samat jenkkakahvat ilkkuvat sinulle, kuinka et pääse niistä eroon. Tätäkin tekstiä kirjoittaessa nousen välillä ylös jumppaamaan, ja sitten palaan takaisin. Ei riitä. Uudestaan. Sama toistuu muutaman minuutin kuluttua kuitenkin. 

Haluaisin niin päästä eroon tästä tavasta laskea kalorit ja stressata ennen ruokailuja siitä, mitä vartalooni eksyy tuon tulevan puolituntisen aikana. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin istua baaripöydällä poikaystävän keittiössä katsomassa kun poikaystävän äiti alkaa tekemään ruokaa. Mikään ei ole ahdistavampaa kuin se. Minua ahdistaa jopa kun näen kuinka joku on kävelemässä keittiöön päin ruokailun lähestyessä. Ja kun itse teen ruokaa ja esimerkiksi poikaystävän isä kävelee keittiöön, pelkään, että hän heittää tekemääni ruokaan klöntin voita tai muuta vastaavaa. Tiedän kyllä, ettei niin käy, mutta en mahda itselleni mitään. Ahdistun aivan älyttömästi jos en saa tehdä omaa ruokaani, ja jos en tiedä tasan tarkkaan mitä syön. Miten monta teelusikallista oliiviöljyä salaatinkastikkeessa on, miten paljon rypsiöljyä käytettiin kun kypsennettiin porkkanat, miten paljon suolaa tai sokeria jossain on... Eihän mua mitään pakoteta syömään, mutta silti. Saan vaikuttaa omaan ruokailuuni todella paljon, mutta se kieltäytyminen jostain on niin vaikeaa, varsinkin kun aletaan kyselemään että enkö tykkääkkään tuosta ja eikö ranskalaiset ruuat ole hyviä. 

Olin suunnitellut ottavani lentomatkalle kotiin karkkipussin, vähän niinkuin palkitsemaan itseäni tästä "dieetistä". Nyt olen kuitenkin tullut siihen päätökseen, että en todellakaan pysty syömään mitään karkkia tuon matkan aikana. En, koska en pysty liikkumaan ollenkaan muutamaan tuntiin. Olen kuitenkin suunnitellut uudet eväät matkalle, mutta saa nähdä pysyvätkö nuokaan suunnitelmat. Ystäväni haluavat viedä minut syömään kunhan laskeudun Suomeen. Ja tiedän tasan tarkkaan, että se on se McDonald's mihin päädymme. Olen senkin jo miettinyt valmiiksi: Grilled Chicken Salad balsamicokastikkeella, ilman krutonkeja. Kalorit jäävät 205:n. Tiedän, että tämä on sairasta, mutta en mahda itselleni mitään. Enkä todellakaan tiedä miten normaaliin pystyn Suomessa palata. Mietin sitä joka helvetin päivä, ja minua pelottaa. Pelottaa järjettömästi, että murrun kokonaan ja alan taas syömään liikaa ja lihoan. Toisaalta pelottaa että kaikki vain pahenee. Mutta eikai tähän muu auta kuin odottaminen ja kotiinpaluu. 

Heh, ja anteeksi näistä kaikista ruokakuvista. Tykkään kai kiduttaa itseäni aivan älyttömästi.