Tunsin kuitenkin tänään jotain, mitä en ole vähään aikaan tuntenut. Ja se oli sen pahimman syömiskohtauksen jälkeen. Iloa. Mielialani oli oikeasti iloinen, ja poikaystävä lounastauollaan huomasi sen myös. En kehdannut kertoa hänelle salasyömisistäni, mutta hän huomasi, että olin iloisempi. Tiedän, että mun pitäisi syödä enemmän, mutta en mä pysty noin vain sinne "normaaleihin" määriin hypätä. Hitaasti hyvä tulee. Kyllä mä ehkä pystyn siihen. Ja kiitos älyttömästi sugar&sweet:lle tsemppauksista ja siitä että eilen vähän niinkuin avasit mun silmät! Ah, haluan normaaliksi, ja äitinikin sanoi eilen, että vaikka söisinkin yhden tai kaksi tai kolme rasvapalleroa eli muffinssia eivät ne minua lihottaisi tuosta vaan. Jos joka päivä söisin tuon määrän noita rasvapalleroita, sitten ehkä. Ei, jos kerran tai kaksi. 15 päivää kotiinpaluuseen, enkä malta odottaa. Äitini myös sanoi vitsillä uhkaillen, että minun olisi parempi tulla takaisin olematta riisitikku, tai joudun pakkosyöttöön muutamaksi päiväksi. Eli siis hän köyttäisi minut tuoliin ja syöttäisi siihen saakka, että olen taas hänen normaali lapsensa. Huolissaanhan tuo on, pelkää minun sairastuvan, kun muutama vuosi takaperin olin niin lähellä sitä, mutta en mä anna itseni lipsua yhtään syvemmälle.
Mutta silti, huomenna tsemppaus, ja kalorit mahd. alhaalla. Tänään lipsahdin, mutta ei maailma siihen kaadu. Kyllä se pieni rako vieläkin on reisien välissä, ja vatsa on huomattavasti litteämpi kuin vaikkapa kaksi kuukautta sitten!
Eiliset kalorit: 494kcal (-656kcal HSGD-rajasta)
Ja jatkoin muuten vaakataukoa! En mä halua nousta sille puntarille kun ruokapaino painaa vatsassa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti