17.9.2011

Throw your soul through every open door

Ahdistus, ahdistus, ahdistus... Kaksi ateriaa tänään, toinen yhdeksän jälkeen illalla. Älyttömän huono puoli Ranskassa asumisessa ja ranskalaisissa on se, että illallinen syödään yleensä vasta kahdeksan, yhdeksän tai jopa kymmenen aikaan. Kuitenkaan illalliset eivät usein ole mitään kamalan raskaita (illallinen tänään: keitto kasviksilla ja pastalla, tomaattia ja kukkakaalia oliiviöljyssä/viinietikassa, sekä herkkusieniä). Ahdistaa kuitenkin melko paljon, sillä vaikka en koko annostani edes saanut syödyksi nopean täyttymisen takia, tulin liian täyteen. Olen tehnyt nyt illallisen jälkeen vatsoja, punnerruksia, selkälihaksia, sisä- ja ulkoreisiä, sekä peppulihaksia, muttei se siltikään tunnu riittävän. Varmasti jatkan kirjoittamisen jälkeen. 


Tein tänään poikaystävälle ja hänen perheelleen korvapuusteja, joista kaikki tuntuivat olevan kovin innoissaan. Kaikki siis, jotka ovat nyt kotona. Poikaystävä on vieläkin töissä, (minkä vuoksi voin tätä tekstiä nyt kirjoittaa. Kyllähän mä voisin tätä myös sillon kirjottaa, kun poikaystävä möllöttää vieressä - eihän hän kuitenkaan mitään ymmärtäisi - mutta en mä halua kaikkia niitä kyselyitä ja härnäämisiä) eikä hän ole edes nähnyt niitä. Varmaankin ovat liian palaneita, tai ei ole tarpeeksi kanelia tai sokeria, mutta kuitenkin aivan varmasti niissä on jokin vikana, ovathan ne kömpelön lihavan suomalaisen tekemiä. 


Älkää nyt käsittäkö väärin! Poikaystävä on aivan mahtava, vaikka se välillä onkin vähän suorapuheinen ja kusipää epäreilu. Hän itse puolustaa sanojaan sillä, että omista itsetunto-ongelmistaan johtuen hän haluaa itselleen parasta, mikä saisi hänet tuntemaan itsensä paremmaksi. Kyllähän tuossa jotain järkeä on? Hän ei vaan mielestäni ole tajunnut sitä, että hänen tulisi olla enemmän kiitollinen ja ylpeä siitä mitä hänellä on ei välttämättä minusta ylpeä - ulkokuoresta varsinkaan, eikä vain yrittää saada kaikkea paremmaksi ja paremmaksi siihen pisteeseen saakka, että liika ponnistelu parempaan onkin liikaa ja kaikki romahtaa ja yhtäkkiä ei olekaan mitään. Kyllä, been there, done that. 


Wow, okei, nyt lähti kyllä ihan asia ja teksti lapasesta. En edes tiedä, miksi tätä aloin alunalkaen kirjoittamaan. Melkonen ukkonenkin näköjään alkaa pauhaamaan ulkona. Taidanpa lihaskuntoni jälkeen käpertyä peiton alle odottamaan tuota ihanan vihattavaa, mutta samalla maailman rakastettavinta poikaystävää. 

Peace out!

PS tulipa tekstin kirjoittamisen aikana parempi olo, kuin alussa! Taidan ihan tosissaan alkaa tykkäämään kirjoittamisesta ;) 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti