Anguish

Ei ikinä ole ahdistanut yhtä paljon kun viime iltana. Meidän piti poikaystävän kanssa aloittaa omena ja vesi -dieetti, ja kestettiinhän me. Niin siis siihen seitsemään asti, kunnes minä meinaan pyörtyä ihan out of nowhere. Voi sitä riemua ja säikähdystä poikaystävän kasvoilla, kun oli pakko mennä keittämään pastaa, jotta saataisiin mun verensokeri nousuun. Koko pyörtymisrumba oli sinäänsä melko omituinen, sillä pystyn olla täysin syömättä ilman minkään näköisiä pyörtymisiä tai migreenejä. Nestehukkakaan ei voinut olla syynä, sillä olin juonut kaksi ja puoli litraa vettä siihen mennessä. Illallisen jälkeen poikaystävän äiti passitti meidät nukkumaan, ja kellohan oli sen yhdeksän illalla. Kumpaakaan ei väsyttänyt ollenkaan, ja koska päätimme pakottaa itsemme uneen, emme puhuneet mitään hetkeen. Tänä aikana aloin ajatella vartaloani, ja tunsin kuinka läskini tursusivat joka puolelta, ja kuinka vatsani oli niin pirun iso vaikka makasinkin selälläni, ja yleensä kyseisessä asennossa vatsa painuu hieman alaspäin. Kävin kerran oksentamassa vain koska tunsin aivan älytöntä ällötystä vartalostani, en koska vatsani olisi ollut täysi, en koska migreeni painoi päälle. Poikaystävä olisi halunnut harrastaa ties mitä aktiviteetteja, mutta itsehän olin kamalassa ahdistuksessa, ja seksi ei tullut kuuloonkaan.

Aamulla kävimme poikaystävän kanssa 45 minuutin juoksulenkillä, ja jälkeenpäin tein aivan mielipuolena vatsoja ja muita lihaskuntoja. Siltikään ei tunnu riittävältä. Ehdotin poikaystävälle, että jos lähtisimme uudestaan lenkille, ja vastaukseksi sain huomenna. Tänään käymme kävelyllä kaupungissa, kun lupasin ostaa poikaystävälle jäätelöä hävityn vedon takia. Itse en ota mitään, ehkä pallon sitruunasorbettia, jos en mitenkään pääse luikertelemaan poikaystävän painostukstelta. Illalla meinaan vielä tehdä lihaskuntoa siihen saakka että tärisen. Onneksi en ole tänään syönyt mitenkään älyttömän paljoa, lounaalla leipää tomaattilevitteellä JÄRJETTÖMÄN HYVÄÄ, ei lisättyä rasvaa!! sekä salaattia. That's it. Illallista odotellessa...

Tänään aamulla oli myös ihana kuulla äidin ääni! En ole kolmeen viikkoon puhunut hänen kanssaan muuten kuin facebookissa. Äidillä ei ole mitään hajua mistään näistä syömisongelmistani, eikä muutenkaan tästä painonpudotusyrityksestä. Äitini on ehkä pahin ylireagoi'a sanotaanko se noin? Kauhea ongelma :-D kenet tiedän, enkä halua huolestuttaa häntä aivan turhaan. Äiti myös ihanana ehdotti lähettävänsä minulle Suomesta jotain. Fiksuna tyttönä unohdin kaikki siistit ja nätit mekkoni kotiin, ja hienot illalliset farkuissa ja t-paidassa ei täällä tule kuuloonkaan! Niiden lisäksi saan ruisleipää! Ai että, miten olen sitä epätoivossani kaivannut vaaleaa leipää tuijottaessani. Voisikohan kaveritkin mahtua pakettiin?