At the End of the Day I Have Myself to Blame

Pitihän tää arvata, liika kiltteys ja häpeäntunto johti siihen, että tungin itseeni lautasellisen couscous'ta. Syömisen jälkeinen tunne oli aivan kamala, kuten aina. Mitään ei tullut yrityksistä huolimatta ylös. Miksen voi vaan vajota maan alle koko viikonlopuksi? Viikonlopun jälkeen on niin paljon helpompi kieltäytyä syömästä, kun poikaystävän vanhemmat eivät ole tarjoamassa mitään, vaan voin sanoa suoraan poikaystävälle, ettei ole yhtään nälkä, ja pärjään kyllä vedellä.

Ehkä aamun 45 min juoksulenkki korvaa tämän lipsahduksen. Yleensä käyn vain hölkkäämässä, ja sekin kestää noin puoli tuntia kerrallaan, mutta tänään jokin napsahti. En pystynyt tyytymään pelkkään hölkkään. Halusin juosta kovempaa, halusin enemmän kipua, halusin ne tärisevät jalat ja onnistumisen tunteen jälkeenpäin. Sain kaiken. Myöhemmin kaikki iloiset tunteet kuitenkin lipuivat pois, kun peilistä möllötti vastaan se sama sotanorsu suurien, toisiinsa hankaavien reisiensä kanssa, sekä vatsan, jonka ei tosiaankaan pitäisi näyttää tältä. Päälle vielä suurehko lautasellinen ruokaa. Ei, ei tän näin pitänyt mennä. Huomenna ja sunnuntaina en saa mahdollisuuttakaan väistää yhtäkään ateriaa. En, kun poikaystävän vanhemmat tarjoavat maailman herkullisimman tuoksun omaavaa ruokaa. En vain osaa sanoa heille ei. 

I know what I want, and I know how to get it - Olispa se noin helppoa.