I'll Stop the Whole World From Turning Into a Monster

Etelä-Ranska kutsuu ja järjetön syöminen! Voi hemmetti, asutaan pienessä yksiössä poikaystävän ja poikaystävän vanhempien kanssa koko viikonloppu. Ei ole mitään mahollisuuksia pitää syömistä kurissa. Ehkä jos keksin poikaystävän kanssa tarpeeksi tekemistä pitääkseni itseni pois ruokahoukutuksilta, pysyn kurissa. Tehtiin eilen aivan järjetön pullataikina, josta loihdittiin korvapuusteja, sekä poikaystävän toivomuksesta voisilmäpullia. Sitä rasvan määrää. Yhteensä 500g. Siis kaksi leivontaan tarkoitettua voipakettia. Mulla meinas nousta pala kurkkuun aluksi kun latelin sitä voita kattilaan sulatusta varten, ja myöhemmin kun siveltiin voi pullataikinalevyn päälle. Aivan kamalaa. Onneksi olen tähän mennessä saanut pidettyä suurimmaksi osaksi korvapuustit poissa suuni alueelta.

Ja mä niin otan takasin ton mitä sanoin että mun lonkkaluut alkais näkyä. Hell to the no. Paino nousee vaikka en syö paljon mitään paskaa. Eilenkin kävin oksentamassa kahdesti, koska tunsin syöneeni liikaa. Toissapäivänä 57,5kg, eilen 58kg, tänään 58,5kg. Mitä v... Toivon suuresti että kyseessä on menkkaturvotusta tai menkoista johtuvaa painon nousua, sillä jos näin ei ole, menetän ne viimeiset järjen rippeenikin. Argh. No, katsotaan sitten reilu viikon päästä uudestaan jos paino on noussut tai laskenut. Nyt viikon ajan keskityn vain siihen että jättäisin järjettömät menkkabinget vähälle. Koko ajan tekee mieli tunkea naamaan kaikkia herkkuja niin paljon ettei mitään rajaa. Mulla on nyt joka päivä jäänyt aamupalan ja lounaan jälkeen kalorit alle 400kcal, mutta sitten tulee ILLALLINEN, ah tuo paras ystäväni. Eilisen kalorit nousivat 1400:aan! Jee! Not cool. Mutta kulutustakin oli jonkin verran, ja epälogiikallani laskettuna kalorit jäivät +310kcal, josta sitten vähennetään vielä peruskulutus. Juupa juu.

Vielä se, että mun sydän särkyy! Voi eii, poikaystävän perheellä on kolme kissaa (neljä tällä hetkellä, sillä tuntematon kissanpentu löysi tiensä poikaystävän perheen puutarhaan takajalka aivan muussina), joista yksi on sokea. No, tämä sokea kissa oli murtanut muutama päivä sitten etutassunsa aivan kamalan näköiseksi. Nyt yön aikana kyseiselle kissalle oli tapahtunut jotain, ja aamulla se vain makasi terassilla aivan voimattomana, eikä pystynyt liikkumaan mihinkään. Poikaystävä ja koko muu perhe on ihan murtunut kissan takia, sillä pienestä pitäen kissa oli ollut perheen lemppari syystä tai toisesta. Aivan kamala katsoa, miten kissa kuolee terrasilla ja poikaystävä yrittää pitää siitä mahdollisimman paljon huolta, ja häätää jatkuvasti muita kissoja pois lähettyviltä. Oh man.

OH JOY

NÄIDEN

lisäksi mulla alkaa näkyä NÄÄ

Ehkä mä teen jotain sittenkin oikein tässä hommassa!

Horrified by nothing

Pelottaa niin paljon tuleva viikonloppu. Ollaan lähdössä poikaystävän ja poikaystävän perheen kanssa Etelä-Ranskaan sukulaisille vihdoin joku jonka kanssa olen jo valmiiksi viettänyt aikaa!!!!!! Can't wait ja jos yhtään vielä tiedän ranskalaisten vierailukulttuuria, tulen syömään, ja tulen syömään runsaasti. Muuten en jaksa odottaa tätä matkaa. Ollaan riidelty ihan hulluna poikaystävän kanssa joka päivä, ja vaikka tiedän että nämä on vain ohimeneviä tuntemuksia, musta tuntuu ettei meidän edes pitäisi olla hänen kanssaa yhdessä. Jos olisimme Suomessa, ja poikaystäväkin olisi suomalainen, tiedän että tämä olisi jo ohi. Luovuttaja kun olen. Mutta nyt meidän on aivan pakko saada tämä toimimaan. Villi veikkaus, molemmat olemme aivan kamalan stressaantuneita kämpän ja töiden löytymisen - tai no löytymättä jäämisen - takia.

Mulla on varmasti myös itelläni jokin henkinen sota menossa itseni kanssa. En voi olla päivääkään itkemättä omaa lihavuutta tai sitä mikä emotional mess mä oikeasti olen. Kukaan ei voi ymmärtää. En voi puhua poikaystävälle, sillä hän kääntää kaiken vitsiksi, en voi puhua poikaystävän vanhemmille, sillä en tunne heitä tarpeeksi hyvin, en voi puhua omille vanhemmilleni, sillä he huolestuisivat aivan liikaa, en voi puhua ystävilleni, sillä he eivät ole koskaan ymmärtäneet, eivätkä tule koskaan ymmärtämäänkään. Poikaystävä jää jatkuvasti kiinni valehtelusta, ja asioista, jotka tapahtuivat ihan jo alkuaikoinamme, ja minuun sattuu koko ajan. Eivät ne asiat mitä tapahtuivat, vaan se valehtelu. Poikaystävä ei voi kertoa totutta vaikka kysyn suoraan, vaan saan tai joudun aina kuulla totuuden mutkien kautta. Ehkä en ole tarpeeksi arvokas hänelle, vaan hänelle on aivan se ja sama, että lähdenkö kotiin vai en?

Eräs toinen asia, mikä painaa mieltäni on painoni. En taida koskaan päästä alle 57,5kg:n. Ihan sama mitä syön, vai syönkö ollenkaan, en ikinä paina vähempää. Painan tuon verran pari päivää, jonka jälkeen paino nousee taas 58kg:n. Samallalailla on nyt tapahtunut kolme kertaa. Onko kenelläkään mitään hajua mistä tuo voisi johtua? En syö mitään epämääräistä, urheilen melko paljon, ja juon paljon nesteitä. Turhauttavaa.

Anguish

Ei ikinä ole ahdistanut yhtä paljon kun viime iltana. Meidän piti poikaystävän kanssa aloittaa omena ja vesi -dieetti, ja kestettiinhän me. Niin siis siihen seitsemään asti, kunnes minä meinaan pyörtyä ihan out of nowhere. Voi sitä riemua ja säikähdystä poikaystävän kasvoilla, kun oli pakko mennä keittämään pastaa, jotta saataisiin mun verensokeri nousuun. Koko pyörtymisrumba oli sinäänsä melko omituinen, sillä pystyn olla täysin syömättä ilman minkään näköisiä pyörtymisiä tai migreenejä. Nestehukkakaan ei voinut olla syynä, sillä olin juonut kaksi ja puoli litraa vettä siihen mennessä. Illallisen jälkeen poikaystävän äiti passitti meidät nukkumaan, ja kellohan oli sen yhdeksän illalla. Kumpaakaan ei väsyttänyt ollenkaan, ja koska päätimme pakottaa itsemme uneen, emme puhuneet mitään hetkeen. Tänä aikana aloin ajatella vartaloani, ja tunsin kuinka läskini tursusivat joka puolelta, ja kuinka vatsani oli niin pirun iso vaikka makasinkin selälläni, ja yleensä kyseisessä asennossa vatsa painuu hieman alaspäin. Kävin kerran oksentamassa vain koska tunsin aivan älytöntä ällötystä vartalostani, en koska vatsani olisi ollut täysi, en koska migreeni painoi päälle. Poikaystävä olisi halunnut harrastaa ties mitä aktiviteetteja, mutta itsehän olin kamalassa ahdistuksessa, ja seksi ei tullut kuuloonkaan.

Aamulla kävimme poikaystävän kanssa 45 minuutin juoksulenkillä, ja jälkeenpäin tein aivan mielipuolena vatsoja ja muita lihaskuntoja. Siltikään ei tunnu riittävältä. Ehdotin poikaystävälle, että jos lähtisimme uudestaan lenkille, ja vastaukseksi sain huomenna. Tänään käymme kävelyllä kaupungissa, kun lupasin ostaa poikaystävälle jäätelöä hävityn vedon takia. Itse en ota mitään, ehkä pallon sitruunasorbettia, jos en mitenkään pääse luikertelemaan poikaystävän painostukstelta. Illalla meinaan vielä tehdä lihaskuntoa siihen saakka että tärisen. Onneksi en ole tänään syönyt mitenkään älyttömän paljoa, lounaalla leipää tomaattilevitteellä JÄRJETTÖMÄN HYVÄÄ, ei lisättyä rasvaa!! sekä salaattia. That's it. Illallista odotellessa...

Tänään aamulla oli myös ihana kuulla äidin ääni! En ole kolmeen viikkoon puhunut hänen kanssaan muuten kuin facebookissa. Äidillä ei ole mitään hajua mistään näistä syömisongelmistani, eikä muutenkaan tästä painonpudotusyrityksestä. Äitini on ehkä pahin ylireagoi'a sanotaanko se noin? Kauhea ongelma :-D kenet tiedän, enkä halua huolestuttaa häntä aivan turhaan. Äiti myös ihanana ehdotti lähettävänsä minulle Suomesta jotain. Fiksuna tyttönä unohdin kaikki siistit ja nätit mekkoni kotiin, ja hienot illalliset farkuissa ja t-paidassa ei täällä tule kuuloonkaan! Niiden lisäksi saan ruisleipää! Ai että, miten olen sitä epätoivossani kaivannut vaaleaa leipää tuijottaessani. Voisikohan kaveritkin mahtua pakettiin? 

Failure, failure, failure

Okei, omena ja vesi -dieetti alkaakin vasta huomenna, koska tänään on sunnuntai, ja silloin pitäisi syödä perheen kanssa ateriat. Voi elämä, no onhan se niin, mutta tuntuu vaan tekosyyltä. Huomenna ollaan poikaystävän kanssa kahdestaan kuitenkin lähes koko päivä, samoin tiistaina ja keskiviikkona. Joten toivon mukaan kumpikaan meistä ei keksi lisää tekosyitä. Tänään en kuitenkaan ole syönyt paljon mitään, lounaalla vähän nuudeleita ja kasviksia, that's it. Vettä olen sitten juonut senkin edestä. Tai no, eilinen illallinen kyllä korvaa/romuttaa koko tämän päivän vähäisen syömisen.

Musta on jotenkin niin huvittavaa ettei nämä kuvat mitkä lisään liity mihinkään mistä kirjoitan millään lailla :--D Elinen illallinen oli aivan kamala. Ruoka oli tosi hyvää, sitä oli vaan niin paljon. Aluksi varmaan seittemää eri naposteltavaa, sen jälkeen salaattia ja uunissa paistettua paahtoleipää isolla juustoköntillä, pääruuaksi kanan reisipala tryffelikastikkeella, riisillä, sekä kurpitsasoseella, ja jälkiruuaksi parasta sitruunaleivosta vaahtokarkkisuklaalla. Ai kamala. En kuitenkaan syönyt lautastani tyhjäksi millään kertaa, mikä antaa edes vähän lohdutusta. Kaikki ranskalaiset, eli jokaikinen paitsi minä, vitsailivat ilmeeni takia joka kerta kun pöytään kannettiin lisää ja lisää ruokaa. 

"You don't eat this much in Finland, do you?"

No ei syödä, ei. 

Käytiin myös yöllä poikaystävän serkkujen kanssa jossain isoissa bileissä, missä nuoret jäivät bileiden sijasta ulkopuolelle. Se on kuulemma melko yleistä täällä? Mielummin juhlia kavereiden kesken bileiden ulkopuolella, kun mennä itse bileisiin sisälle. Ihmiset joivat ja polttivat pilveä ihan julkisesti kaikennäköisten ihmisten keskellä ilman minkäännäköistä piilottelua. Minä ja poikaystävä ei juotu ollenkaan, eikä tehty muutakaan, kun vaan istuttiin porukassa ja itse vain nyökyttelin kun en tajunnut mitään. No, säästyinpähän ainakin lisää syömiseltä, mitä "aikuiset" kuulemma harrastivat vielä lähdettyämme.

Ollaan myös poikaystävän kanssa mietitty, että jospa mulla olisi jonkinlainen persoonallisuushäiriö. Mielialani voi muuttua ihan sekunnista täydellisen pirteästä surkean masentuneeksi, ja voin purskahtaa itkuun ihan milloin tahansa. Olen ollut masentunut muutama vuosi sitten, mutta selvisin siitä, ja muutama kuukausi sitten vielä luulin ettei minussa ollut enään mikään vikana. Taisinpa olla väärässä, eihän tämä nyt ihan normaalia ole, että ensin ollaan kuin Naantalin aurinko ja minuuttia myöhemmin naamalla virtaa Niagaran putoukset? 

But No One Would Listen, 'Cause No One Else Cared

Kaksi sanaa: vihdoin onnistuin. Mitään epämääräistä ruokaa rasvoineen ja sokereineen en ole kahteen päivään suuhuni pistänyt, pelkkiä luomutuotteita, sekä hedelmiä ja vihanneksia. Ostin eilen myös itselleni magnesiumpillereitä, koska tuntuu että hiuksistani putoaisi kymmenesosa pois joka päivä vaikka ne eivät siltikään tunnu yhtään ohuemmilta? ja äitini epäili sen johtuvan magnesiumin tai sinkin puutteesta. No, kokeillaan aluksi nyt näin. Painoa multa ei ole juurikaan tippunut, tänään kävin vaa'alla aamiaisen jälkeen kaikki vaatteet päällä (yleensä punnitsen itseni alasti tai alusvaatteet päällä) ja mittari näytti tasan 58kg.

Päätimme poikaystävän ja poikaystävän vanhempien kanssa aloittaa sunnuntaina kolme päivää kestävä omena ja vesi -dieetti, jonka aikana ei siis saa suuhunsa pistää muuta kuin kyseistä kahta edellämainittua. Dieetistä kuulimme kesällä poikaystävän isosiskon kihlatulta, jonka veli harrastaa omena ja vesi -dieettiä kerran kuukaudessa puhdistaakseen elimistönsä. Etsimme poikaystävän kanssa tietoa kyseisestä dieetistä tänään, ja löysimme yhden melko hyvän tietopaketin, jonka mukaan dieetti auttaa myös pudottamaan painoa. Ja siitähän meikä innoistui! Can't wait. 

Huomenna taitaa kuitenkin olla kunnon mättöpäivä, kun menemme koko perheen voimin tapaamaan poikaystävän kummisetää ja muita sukulaisia. Oh my dear god. Wish me luck!

I Really Wish That You Were Smaller

Niinpä, otsikkona Milow'n You And Me -biisin pätkä, joka on soinut päässäni eilisillasta lähtien, kun poikaystävän kanssa kuuntelimme radiota, ja kyseinen biisi alkoi soimaan. Poikaystävä bongasi kyseisen pätkän, jota hän sitten päätti alkaa laulaa minulle. Feels great horrible. Eilen selvisin ihan hyvin koko päivän syömättä paskaa, mutta sitten: buffetillallinen ystävän ja poikaystävän kanssa. Hampurilainen, ranskanperunoita, pavunvarsoja paistettu rasvassa, sekä muuta epämääräistä. Ai että sitä morkkiksen määrää. Oli pakko mennä vessaan tekemään lisää lihaskuntoa, jotta olo olisi edes vähän parempi. Sama juttu tänään, mutta itsekuri oli kuitenkin päivemmällä paljon, paljon parempi kuin mikään muu päivä!

Tänään siis oltiin työnhakuhommissa vähemmän tai enemmän hyvällä menestyksellä, ja lounasaikaan poikaystävälle tuli kamala nälkä, ja hän päätti piruuttaan viedä minut mäkkäriin. Kassan lähestyessä hän yritti saada minut ostamaan nugettiateriaa, mutta loppujenlopuksi ylitin itseni ja ostin pelkästään hedelmäpussin. Olisin voinut heittää kärrynpyörää siinä vaiheessa viimestään, kun poikaystävä tarjosi minulle osaa juustohampurilaisestaan, sekä ranskanperunoistaan, mutta minäpä reippaana kieltäydyin! Älyttömän hyvä fiilis jäi taas kerran illallisaikaan saakka. Illallisella en syönyt kuitenkaan liikaa, vaan juuri sen verran, ettei ollut enää nälkä. No, tämähän piti paikkaansa siihen saakka, kun poikaystävän äiti kantoi pöytään piirakan, joka koostui lähinnä marjoista, jauhoista, sokerista ja rasvasta. Olihan se hyvää, mutta maistui ehkä vähän liiankin hyvin. 

Vieläkään en ole kuitenkaan uskaltanut astua vaa'alle. Peiliin katsoessani kuvastus näyttää enemmän ryhävalaalta, kun aikuiselta ihmiseltä. Onneksi sää alkaa kylmetä täälläkin, eikä tarvitse läkähtyä piilotellessa valkosena hyllyviä reisiä, tai vatsamakkaroita verhotessa kolmeen eri vaatekerrokseen. Huominen pelottaa jo valmiiksi, ja aloinpa kirjottamaan tätäkin nyt yöllä poikaystävän tuhistessa vieressä. Poikaystävän äiti ei työskentele huomenna, joten hän varmasti vahtii syömisiä koko päivän. No, ehkä saan poikaystävän harrastamaan liikuntaa huomenna ihan olan takaa kuluttaen pois kaikki ylimääräiset, kertyneet kalorit, rasvakerroksen, niin siis ne kalorit.

Wish me luck!

Damn it

Aamupala: verigreippi, teetä, vohveli ilman mitään lisukkeita, though. Mutta koska hedelmiä ei lasketa... Kello on 11:23, ja kalorimäärä tähän mennessä: 450. Saakeli.

Proud of Me, That's the Only Way I Want You to Be

Hyi, elämä. Päivä alkoi aivan mahtavasti, aamupalaksi puolikas verigreippi, ja kupillinen teetä. Iltapäivä meni yhden- ja toisenlaisiakin aktiviteettejä harrastaen. Lounaaksi söin tasan puolikkaan keksin, ja lasillisen täysmehua. Kalorit tähän mennessä 100kcal luokkaa, ellei vähemmänkin. Sitten: illallinen. Kaikki alkoi hyvin, poikaystävän äiti oli laittanut pelkkiä vähärasvaisia kasvisruokia, ilman yhtään lihaa tai juustoa. Söin kaikkea vähän, ja oli upea fiilis, kunnes poikaystävä saa kuningasidean: tehdään vohveleita. Hän alkoikin heti etsimään ohjeita omia vastustelujani huolimatta, ja katsoessani vieressä haukoin henkisesti henkeä vedet silmissä: "Calories per portion: 550kcal, without whipped cream: 411kcal" Wohoo, upeaa. Tiesin jo siinä vaiheessa, etten voisi kieltäytyä. Onneksi sain pidettyä itseni lujana, ja söin vain puolikkaan. Puhuttiin poikaystävän kanssa kaikista ruokailutavoistani yms jo viime iltana, ja tehtiin sopimus, ettei hän pakota minua syömään mitään muuta ateriaa kuin illallisen. Eihän se mitään tervettä ole, mutta kompromissi kuitenkin. No, näköjään hän sitten meinaa ottaa kaiken irti, ja tuputtaa minulle kaikenlaisia rasvasia herkkuja. Huomenna on sitten uusi taistelu, kun pitäisi mennä yhteisen ystävän (ah miten ihanaa sanoa noin) johonkin buffettiin syömään. Help. 

Ja muuten! Olin aivan liian peloissani mittaamaan painoani aamulla. Vatsaa turvottaa, reidet ovat paksummat kuin koskaan, ja muutenkin jo epäsymmetriset pakarani hyllyvät aivan liikaa, jokaiseen suuntaan. Päätin, että kävisin vaa'alla vain joka perjantai, ettei painon vahtimisesta tulisi aivan liian suurta pakkomieltä. Tai no, sen näkee sitten loppupeleissä. Huomenaamulla tuskin tuntuu yhtään tämän aamuista paremmalta. Jihuu.

Hell to the No

Okei, vedän nyt ihan kaikki mitä sanoin ranskalaisten illallisten keveydestä takasin. Olin jo ihan unohtanu nämä aivan överiksi menevät juusto- ja/tai lihaillalliset. Äsken söimme pastaa KOLMEN juuston kastikkeella. En - voi - kestää. Ja itsehän menin reippaana tyttönä syömään kaksi lautasellista, ja nyt pukkaa aivan järkyttävä morkkis. Missä on poikaystävä syyttävineen katseineen, kun niitä oikeasti tarvitaan? No, töissä tietenkin. Luojan kiitos, tämä ilta on hänen viimeisensä, ja ehkä pystyn skarppaamaan itseni jonkin näköiseen ruotuun hänen edessään. Äsken väänsin reisilihaksia ja vatsoja itkua tihurtaen, ja nyt makaan vatsallani sängyllä katsoen suurta, jokaikiseen ilmansuuntaan leviävää takapuoltani peilistä. Voi tätä epäonnistumisen riemua... Enpä muuten tiedä, miten tulisi siihenkään suhtautua, että illallisen jälkeen siivoillessa poikaystävän äidin kanssa, hän kysyy jospa haluaisin lähteä lenkille. Olen kuitenkin viime käynnin jälkeen laihtunut reilut viitisen kiloa, mutta eikai se sitten ulospäin näy.

Muutenkin tänään on ollut aivan kamala päivä, henkisesti siis. Kävimme poikaystävän vanhempien kanssa ajelemassa pienemmissä kylissä, ja vierailimme eräässä linnassa. Linnassa oli jokin merkkipäivä luultavimmin, sillä sisäänpääsy oli ilmainen, ja vieraille oli järjestetty tanssijoiden ja musiikin avulla esittelykierros, sekin ilmaiseksi. Päätimme liittyä seurueeseen kuuntelemaan linnan esittelijää, vaikka itsehän en sanaakaan ymmärtänyt, ja kiertämään aluetta heidän kanssaan. Silmäni kuitenkin nauliintuivat upeaan tyttöön, tai no, naiseen, miten sen nyt ottaa. Kyseinen henkilö kantoi kädessään sipsipussia, josta naposteli vähän väliä niitä rasvaa tihkuvia herkkuja. Miten kukaan voi näyttää noin upealta, ja olla noin laiha, vaikka herkut selvästikin maistuvat paremmin kuin hyvin? Alemmuuskompleksi. Aina siirtyessämme seurueen mukana seuraavaan paikkaan, tunsin, kuinka läskit hyllyivät askelteni tahtiin, ja kuinka takapuoleni roikkui melkein laittoman löysänä. Hyi, ällöttävää.

Noniin, tämäkin teksti tuntuu nyt niin maailman turhimmalta, ja tuntuu ettei tässäkään ole mitään järkeä. 

Oh! Ja vielä, kysyin tänään päivällä poikaystävältä, että mitä mieltä hän on erään ystäväni ulkonäöstä. Vastaukseksi sain, että ystäväni on kovin kaunis, ja hyvin kuuma. D'accord, hänellä on anoreksia. Fantastic. 

Aamupaino: 57,5kg Hyvin tämä paino putoaa 0,5kg päivässä! Koputin puuta, huomenna se on kuitenkin noussut.

Oletettu aamupaino huomenna: 99,5kg

Throw your soul through every open door

Ahdistus, ahdistus, ahdistus... Kaksi ateriaa tänään, toinen yhdeksän jälkeen illalla. Älyttömän huono puoli Ranskassa asumisessa ja ranskalaisissa on se, että illallinen syödään yleensä vasta kahdeksan, yhdeksän tai jopa kymmenen aikaan. Kuitenkaan illalliset eivät usein ole mitään kamalan raskaita (illallinen tänään: keitto kasviksilla ja pastalla, tomaattia ja kukkakaalia oliiviöljyssä/viinietikassa, sekä herkkusieniä). Ahdistaa kuitenkin melko paljon, sillä vaikka en koko annostani edes saanut syödyksi nopean täyttymisen takia, tulin liian täyteen. Olen tehnyt nyt illallisen jälkeen vatsoja, punnerruksia, selkälihaksia, sisä- ja ulkoreisiä, sekä peppulihaksia, muttei se siltikään tunnu riittävän. Varmasti jatkan kirjoittamisen jälkeen. 

Tein tänään poikaystävälle ja hänen perheelleen korvapuusteja, joista kaikki tuntuivat olevan kovin innoissaan. Kaikki siis, jotka ovat nyt kotona. Poikaystävä on vieläkin töissä, (minkä vuoksi voin tätä tekstiä nyt kirjoittaa. Kyllähän mä voisin tätä myös sillon kirjottaa, kun poikaystävä möllöttää vieressä - eihän hän kuitenkaan mitään ymmärtäisi - mutta en mä halua kaikkia niitä kyselyitä ja härnäämisiä) eikä hän ole edes nähnyt niitä. Varmaankin ovat liian palaneita, tai ei ole tarpeeksi kanelia tai sokeria, mutta kuitenkin aivan varmasti niissä on jokin vikana, ovathan ne kömpelön lihavan suomalaisen tekemiä. 

Älkää nyt käsittäkö väärin! Poikaystävä on aivan mahtava, vaikka se välillä onkin vähän suorapuheinen ja kusipää epäreilu. Hän itse puolustaa sanojaan sillä, että omista itsetunto-ongelmistaan johtuen hän haluaa itselleen parasta, mikä saisi hänet tuntemaan itsensä paremmaksi. Kyllähän tuossa jotain järkeä on? Hän ei vaan mielestäni ole tajunnut sitä, että hänen tulisi olla enemmän kiitollinen ja ylpeä siitä mitä hänellä on ei välttämättä minusta ylpeä - ulkokuoresta varsinkaan, eikä vain yrittää saada kaikkea paremmaksi ja paremmaksi siihen pisteeseen saakka, että liika ponnistelu parempaan onkin liikaa ja kaikki romahtaa ja yhtäkkiä ei olekaan mitään. Kyllä, been there, done that. 

Wow, okei, nyt lähti kyllä ihan asia ja teksti lapasesta. En edes tiedä, miksi tätä aloin alunalkaen kirjoittamaan. Melkonen ukkonenkin näköjään alkaa pauhaamaan ulkona. Taidanpa lihaskuntoni jälkeen käpertyä peiton alle odottamaan tuota ihanan vihattavaa, mutta samalla maailman rakastettavinta poikaystävää. 

Peace out!

PS tulipa tekstin kirjoittamisen aikana parempi olo, kuin alussa! Taidan ihan tosissaan alkaa tykkäämään kirjoittamisesta ;) 

The Whole World Stares While I Swallow the Fear

Sataa, pitkästä aikaa. Muut päivät ovat olleet aurinkoisia ja läkähdyttävän kuumia, vaikka onkin syyskuun puoliväli. Lämpötila on nyt kymmenen astetta vähemmän kuin eilen tähän aikaan. En halua lähteä lenkille, ja huolestuttaa poikaystäväni äitiä mahdollisella flunssalla. Säällä on uskomattoman suuri vaikutus mielialaani, eilen lähes mikään mitä ulkopuoliset olisivat sanoneet ei olisi voinut satuttaa. Tänään mieltäni kuitenkin kaivaa sanat, jotka poikaystävä latasi eilen naamaani.

"Did you seriously eat more after I left?" 

Kyllä, koska en halunnut vain istua ja kerätä katseita perheeltäsi ainoana, jonka edessä ei ollut ruokaa lautasella.

"Don't you think you had enough with me?" 

Tekonaurua.

Mahtavaa. Toissailtana poikaystävä sanoi olevansa huolissaan, viime iltana tein suurimman virheen syömällä neljäsosa annoksen. FML. Olen maailman suurin luuseri. Suuria paineita minulle antaa poikaystävän laihuus. Poikaystävän vartalossa näkyvät samaan aikaan selvät lihakset, mutta myös kylkiluut. Jealous much? Itse seison hänen vierellään peilin edessä, pidätellen itkua ja yrittäen epätoivoisesti tihrustaa jospa edes yksi pieni luu näkyisi jostain. Ei, ei näy. Ainoat luut jotka ovat selvästi esillä ovat solisluuni. Ja nekin silloin, ku työnnän olkapäitäni eteenpäin. Viimeksi ollessani Ranskassa poikaystävän luona keskustelimme yömyöhään nais- ja miesihanteistamme. Poikaystäväni sanoi, että haluaisi tyttöystävänsä olevan kaunis ja hoikka. Kuin veitsenisku rintaan. En tiedä, sanoiko hän sen tiedostaen vai tiedostamatta, mutta en tiedä mitään muuta mikä sattuisi yhtä paljon. Poikaystävä kyllä huomasi kuinka se minuun loppujen lopuksi sattui, sillä en ole mikään maailman hiljaisin itkijä. 

"I didn't mean you by that!" 

Varmasti, enkö sitten olekaan tyttöystäväsi?

"Yes, but you are perfect for me."

Ristiriitaista, eikö? En todellakaan haluaisi joutua käymään tätä helvetillistä taistelua läpi jo toisen kerran. Aiemmin, ensirakkauteni kanssa, aloin tuntemaan itseinhoa aivan uudella tasolla, kun pääsimme samaan lukioon. Lukiossa näin, kuinka poikaystäväni katsoi jokaisen kauniin, laihan tytön perään. En halunnut sanoa mitään, enhän voinut vaikuttaa niin heikolta. Nykyisen poikaystäväni kanssa asiat ovat aivan vastaavasti. Kaupungilla jos ohi kävelee kuka tahansa kaunotar, poikaystävän pää kääntyy satavarmasti hänen suuntaansa.  Veitsi iskee taas. 

You are perfect for me - my ass...

Aamupaino: 58kg

At the End of the Day I Have Myself to Blame

Pitihän tää arvata, liika kiltteys ja häpeäntunto johti siihen, että tungin itseeni lautasellisen couscous'ta. Syömisen jälkeinen tunne oli aivan kamala, kuten aina. Mitään ei tullut yrityksistä huolimatta ylös. Miksen voi vaan vajota maan alle koko viikonlopuksi? Viikonlopun jälkeen on niin paljon helpompi kieltäytyä syömästä, kun poikaystävän vanhemmat eivät ole tarjoamassa mitään, vaan voin sanoa suoraan poikaystävälle, ettei ole yhtään nälkä, ja pärjään kyllä vedellä.

Ehkä aamun 45 min juoksulenkki korvaa tämän lipsahduksen. Yleensä käyn vain hölkkäämässä, ja sekin kestää noin puoli tuntia kerrallaan, mutta tänään jokin napsahti. En pystynyt tyytymään pelkkään hölkkään. Halusin juosta kovempaa, halusin enemmän kipua, halusin ne tärisevät jalat ja onnistumisen tunteen jälkeenpäin. Sain kaiken. Myöhemmin kaikki iloiset tunteet kuitenkin lipuivat pois, kun peilistä möllötti vastaan se sama sotanorsu suurien, toisiinsa hankaavien reisiensä kanssa, sekä vatsan, jonka ei tosiaankaan pitäisi näyttää tältä. Päälle vielä suurehko lautasellinen ruokaa. Ei, ei tän näin pitänyt mennä. Huomenna ja sunnuntaina en saa mahdollisuuttakaan väistää yhtäkään ateriaa. En, kun poikaystävän vanhemmat tarjoavat maailman herkullisimman tuoksun omaavaa ruokaa. En vain osaa sanoa heille ei. 

I know what I want, and I know how to get it - Olispa se noin helppoa.

The Beginning

Aluksi,
tämä on nyt ensimmäinen blogi, jonka koskaan olen aloittanut, ja jonka koskaan tulen luultavasti aloittamaankaan. Kirjoitan tätä anonyymisti, sillä en missään nimessä halua tulla tunnistetuksi, vaikka täällä, missä nyt olen, ei siitä ole suurintakaan vaaraa. Kukaan ei nimittäin tunne mua täällä, lukuunottamatta poikaystävää, sekä hänen perhettään (ja muutamaa hänen kaveriaan, jotka olen jopa huimat kerran nähnyt). En todellakaan ole mikään luonnonlahjakkuus kirjoittamisessa, minkä varmasti tulee jokainen, joka tähän blogiin eksyy, huomaamaan.

Olen siis 19 iältäni, olen syntynyt Suomessa, Helsingissä, missä myös asuin koko ikäni (sitä pientä jaksoa lukuunottamatta, jonka vietin perheeni kanssa Ruotsissa asuen). Nyt olen, tai siis asun, poikaystäväni perheen luona Ranskassa. Myöhemmin tarkoituksena olisi lähteä poikaystäväni kanssa muualle maailmalle töihin, ja vuoden päästä opiskelemaan. Ongelmana kuitenkin on kielitaidon puute (molemmat puhuu sujuvaa englantia, ja itse lisäksi sujuvaa ruotsia), mikä rajoittaa huomattavasti työn saantia muualta, kuin englanninkielisistä maista. Vaihtoehtoina meillä siis on alunalkaen ollut Iso-Britannia, sekä Espanja. Luultavasti päädymme pakon edessä Britteihin..

Anyway, tämän blogin ideana on siis äärettömän suuret ulkonäköpaineet. Olen koko ikäni ollut hyvin kriittinen ulkonäöstäni, ja no matter what, en koskaan ole tyytyväinen. Olin aina 16 vuotiaaksi asti kovin laiha, ja kevyt, mutta toisen poikaystäväni kanssa ollessani repsahdin aivan täysin. Lihoin lähes 20kg, ja suurin paino, johon päädyin ennen suurta herätystä, oli reilu 69kg. Aivan kamalaa. Nyt painan n. 58kg, mikä on itselleni aivan liikaa. Toivon, että laihtuisin vielä 10kg lisää, jonka jälkeen voisin miettiä uudelleen, jospa olisin edes hieman tyytyväisempi. Pituutta minulla on 166cm. Minulla ei koskaan ole ollut syömishäiriötä.Viime iltana kuitenkin puhuimme poikaystäväni kanssa lähes kaksi tuntia siitä, kuinka häntä pelottaa puolestani. Ennen rakastin ruokaa, rakastin syödä, rakastin ahtaa naamani täyteen ilman minkään näköistä huolta lihomisesta, tai muutenkaan muuttumisesta. Nykyään ahdistun aina, kun joku alkaa laittamaan ruokaa, ja tiedän, että pian istun ruokapöydässä, ja lautaselleni lapataan ruokaa kauhalla toisensa jälkeen. En kehtaa sanoa poikaystäväni äidille No, merci, sillä pelkään pahoittavani hänen mielensä. Yleensä en syö, kun olen yksin, kuten nyt. Poikaystäväni ja hänen vanhempansa ovat töissä, ja minä istun yksin makuuhuoneen sängyllä, vatsa- ja reisilihakset täristen tyytyväisinä aamun treenistä. Poikaystäväni pakotti mut eilen vannomaan, että söisin aamulla jotain teen lisäksi. En todellakaan tiedä, että onko hän jättänyt minulle keittiöön aamupalaa, jonka hän odottaa hävinneen siitä tullessaan takasin. Joka ilta ruuattoman päivän jälkeen tunnen tyydyttävimpää nälkää ikinä, sillä tiedän onnistuneeni. Tänään saan olla syömättä iltaan asti, jolloin syödään taas illallinen. Koko päivä syömättä, ja iltaruuan jälkeen vatsaani sattuu niin paljon, että saan kaiken ulos vaivatta.

Anteeksi todellakin sitä, etten ole mikään mestarikirjoittaja, ja olen aivan varma, että tekstistä unohtui jotain mainitsemisen arvoista pois.

Aamupaino: 58,5kg

PS. Hips to die for